Back in da business

   Monta päivää kotona neljän seinän sisällä kipeänä, likankin kiukuttelua kuunnellen. Pitkään kotona olo ei ole mun juttu, osakseen senkin takia, että mun Adhd aivot kaipaa paljon aktiviteettia ja hektistäkin menoa, muuten meen ns lukkotilaan ja masennusalttiina tunnen tippuvani syvään kuiluun. Paljon kotona oleskellessa tuntuu niin pahalta, että ei aina tiiä mitä asialle tekisi ja usemmiten tuntuu siltä että elämä on menetetty, eikä sille kyllä olekkaan mitään tehtävissä. Nyt kerittiin tän sairastelun aikana käydä psyykkisesti aika pohjalla ja myös muut tämän huomasivat.
   Toinen mielialavaihtoehto meikäläisellä on se positiivinen, innokas adhd mood, jolloin tuntee itsensä voittajaksi, kun pystyisi tehdä mitä vain. Tänään pitkästä aikaa tuntui siltä.
   Mulla on kaks aivan eri ääripäätä, kaks eri Emmiä, lähes kuin alter ego. Se kaksi eri ihmistä löytyy monella eri tasolla ja joillain tasoilla olen todella pitkään saanut painia kahden roolin välissä, varsinkin Laran syntymän jälkeen. Kaikkia ääripäitä ja näitä tasoja en jaksa alkaa sepostamaan, mutta kerron teille tärkeimmän. Haluan olla Laralle paras mahdollinen äiti, olla aktiivinen kaikissa lapsitapahtumissa ja jutuissa, Laralle saada kaikki mahdolliset vimpaimet ja olla todella läsnä, omistaa 100% itsestäni, ajasta ja varoistani ollakseni paras mahdollinen äiti. Toisaalta taas en halua unohtaa entistä Emmiä, sitä jolla oli vilkas sosiaalinen elämä, lähinnä baareissa, pelasi päivät pitkät bilistä, ulkonäkö oli tärkeä seikka, hieman itseensä panostaminen. Sai olla itkekäskin, itsenäisyydestä puhumattakaan.
   Tällä hetkellä yritän todella painotella näiden välillä, tietenkin äitiys menee edelle, mutta elämän ei pitäis loppua siihen kun tulee äidiksi. Julmasti sanottuna, elämässä voi olla muutakin, kuin se lapsi, paskavaipat, vaunut, soseet, äitien väliset kilpailut ja huomhuom korvikehan on saatanasta ja sä oot paskaäiti. Meni tovi, ennenkun tajusin itsekkin tämän ja enää ei tule ihan niiiiin huono omatunto siitä, että laittaudun täyställinkiin, ostan ITSELLENI jotain, laitatan kynnet, otan omaa aikaa, lähen hittovie vaikka sinne baariin. Alotin jopa uuden harrastuksen. Hertsyykkeri, eikä se ole edes vauvauinti, vaan se on mun ihan oma juttu, jossa en anna ajatustakaan lastenhoidolle. Nykyään kun katsotaan kuin halpaa makkaraa, kun kaupungissa vaunuillessa sulla on päällä jotain muutakin kun kollarit ja hupparit ja päässä 10 sentin juurikasvu. Mun mielestä tarjousnakeilla ei oo varaa puhua.
   Ihmiset kysyvät vähät väliä, että miksi sulla roikkuu Superman logo kaulassa. Ensinnäkin Clark Kent on hot. Mutta toisekseen, se on mulle se muistutus, että voit saada molemmat elämät, vaikka ne kuinka olisivatkin kaukana toisistaan. Clark Kent, päivisin nörtti toimittaja, öisin supersankari. Emmi Oravainen, kaikkensa antava äiti, jolla on myös elämä, johon sisältää itsestä huolen pito, baareilu, tankotanssiharrastus ja kaikki muut omat jutut.
 
   Nää asiat on mulle niin syvällisiä ja tärkeitä, niillä on iso merkitys. Niitä on vaikea pukea sanoiksi ja joittenkin mielestä kuulostaa ehkä naurettavalta. Se kumminkin täytyy muistaa, että elämänarvot on laitettava järjestykseen, silloin voit tehdä lähes mitä vain. Äärilaitoja ja ylilyöntejä valitettavasti näkee kyllä, niin katukuvassa kuin tuttavapiirissäkin.

   Mutta tosiaan. Rötväsin tänään taas sohvanpohjalla harmitellen elämääni, kun sisällä kävi polte, että nyt perkele Emmi perse ylös ja liikenteeseen, vaikka väkisin. Pakko herätellä aivoja. Mitä kauemmin kotona on, sitä pahempi olo tulee ja sitä vaikeampi aina lähteä ja helpottaa oloa. Päässäni alkoi soimaan Rocky elokuvan innoittamana Eye Of The Tiger(eläydy ja laita soimaan) ja raivolla oikaisin parin päivän hiustakkuni ja hyökkäsin suihkuun. Oli sheivauksen aika. Se on meikäläisellä monesti se mielialamittari. Samalla hemmottelin hieman platinapäätäni hopeashampoohoidolla. Suihkusta tullessani, rasvailin kuivuneet kinttuni tuoksuvalla rasvalla, pakkeloin itseni pitkästä aikaan peruskuosiin ja puin päälle muutakin kuin aamutakin. Katsoin peiliin ja totesin; Back in da business. Peilistä näin itseni ja huomasin hymyileväni. On se vaan niin kivaa saada oma itsensä monen päivän jäliltä takaisin, jokseenkin vielä niiskuttavan ja yskivän version.

Pikku pyykkivuoro taustalla odottaa viikkausta.. Ei jaksais..

   Vielä ennen ulko-ovesta poistumistani, hengitin pari kertaa syvään henkeä, edelleenkin Eye of the tigerin soidessa päässäni. Ulos päästessäni, vastassa on heti vilkas autotie. Koin oikeasti kylmiä väreitä siitä liikenteen metelistä. Kävelyvaloissa odotellessani kerkesin jo sulkea silmäni, haistelin hieman pakokaasuilmaa ja kuuntelin ihmishälinää ja autoja. On se ihanaa asua kaupungissa, eikä ole edes sarkasmia. Hälinä  on mun juttu. Huomasin fiilisteleväni yhdet vihreät valot, mut ei se mitään, mulla ei ole kiire tänään.

Myöskään löysiä toppeja en osaa käyttää, mut oli söpö ja HALPA!

   Lähdin kaupungille pörräämään, ajattelin piristää itseäni jotenkin. Noh, mitenkäs muutenkaan kun shoppaillessa. Matti on kukkarossa, mutta haistatin matille pitkät ja päätin, että NYT ostan itselleni jotain. Mukaan lähtikin ennestään hyväksi todetut, kylän ainoat oikeankokoiset rintsikat, pari tuubihuivia, löysä maastokuvioinen toppi Seppälän lasten puolen -50% osastolta, sekä urheilutoppi, vai rintsikatko ne oli.
 

Pääkallo ja maastotuubihuivit, en tosin osaa näitä tämmösiä käyttää..

Elämäni ensimmäinen urheiluvaate, saa nähä jääkö käyttöön.
Ps. Tiedän ettei noiden alla taideta rintsikoita käyttää.
Pss. Minulla ei ole noin isot boobsit, Cubuksen
rintsikat on vaan uh <3 T: 65A

   Kävin myös pyörähtämässä kahvilla parin mammakaverin kanssa. Vaikka kuin oli ääni painoksissa, niin oli niin ihanaa kuin sai puhua jollekkin, jopa niinkin että vastaukseksi sai muutakin kun jokeltelua. Eikä se koffarin kahvikupponenkaan todellakaan pahaa tehnyt.
   Kahvittelun ja kaupoissa pyörimisen jälkeen
alkoikin kello olemaan jo sen verran paljon, että tapaamme likan kummisedän kanssa keskustassa, josta lähdemme yhtä matkaa mun luokse. Hra kummisetä jää ekaa kertaa Laran kans kahdestaan, tosin tunniksi vaan, mutta onhan sekin jo jotain.
  Klo 19.15 oli eessä tankotanssitunti "pitkästä aikaa"! Jeeee! Vaikkakin jännittää, olkapää alkaa olla parempi, mutta silti saa olla varuillaan. Oletin myös jylläävän flunssan hidastavan menoani tunnilla, mutta ehei. Yllättäen myös mammakaveri sattui samalle tunnille ja tunti oli tosi kiva, helppo, mutta silti kiva. Kunto kesti, eikä olkapään kanssa ollut ihmeemmin ongelmia. Huomenna tankoillaan taas, en malta oottaa! Jokohan sitä kehtais jo olla toi urheilutoppi päällä? Näh, ei kyllä tällä mahalla.

 

   Huomenna yritän selvitä kouluun pitkästä aikaa. Edessä taitaa olla 10 tunnin koulupäivä, mutta skippaan kyllä viimeiset tunnit, ei se päiväkotikaan iltaan asti ole auki. Ahistaa vaan mennä sinne, sillä oon varmaan niiin jälessä ja ihan ulkona piireistä ja kaikesta. Apuva. Onneks siellä on kumminkin ihania ihmisiä ja ihmisvilinää. Mitä muuta sitä pienen adhd n sielunelämä tarvitsee? Tietty päivän aina kruunaa Laran hymy ja hekotus päiväkodista noudettaessa.

Pppstt.. Kiitän mikäli jaksoit lukea tänne asti ja pahoittelen sekavaa juttua, pää käy samaan aikaan ylikierroksilla ja lyö tyhjää, joten aivoituksia on vaikea pukea sanoiksi, kuten ylhäällä sanoinkin. Haluan pahoitella myös huonolaatuisia kuvia, tuo minun S2 reppana ei hirveisiin pysty, ei sitä mopolla mahottomia. Kehitysideoita ja kommentteja otan mielelläni vastaan, myös anonyyminä.