Everything happens for a reason

  Okei, elikkäs kyseessä kun on myös osittain mammablogi ja seuraajina usea äiti-ihminen, niin ajattelinpa kirjoittaa vähän raskausajastani ja synnytyksestä ja ensimmäisistä viikoista pienen käärön kanssa.

  Mutta alkuun haluan hypettää vähän tätä päivää. Ensinnäkin heräsin tänään niin väärällä jalalla, eikä asiaa tosiaan helpottanut, että juuri kun oli uusi asunto ja käytännönasiat selvinnyt, niin kaikki kusi ja nyt ollaan taas lähtöpisteessä pienessä kaksiossa ja uuden asunnon toivossa. Aamupäivän kiukkua helpotti tankotanssitunti mammakaverin kanssa ja käytiinpä tuota yhdet siiderit sen jälkeen vielä huitasemassa, ja ihan keskellä päivää! Hyi meitä äiti-ihmisiä! Siitäpä sitten lähdettiin Laran, äiteen ja pikkuveljeni kanssa pyörähtämään Poopolassa, lastenkirpparilla. Sieltä tosiaan otin pöydän ainakin viikoksi, eli pöydästä 34 löytyy meidän tavaroita myynnissä, sinne kaikki ostamaan pöytää tyhjäksi, niin saadaan Laran tulevan huoneen sisustusrahaa! Poopolahan tosiaan sijaitsee HopLop lastenleikkipaikan vieressä, eikä tietenkään maltettu olla sielläkään käymättä. Tällä kertaa Laran suosikiksi nousi liukumäet, joita laskiessa kikatteli kovasti. Ennen suurin hitti oli pallomeri, mutta tainnut maku lähteä oman pallomeren tullessa. Tämmöstä meille tänään, kiva viettää perheenkin kanssa aikaa!

Lapset on vaa tiellä ku meikä pääsee HopLopissa vauhtiin!

Laran lemppari <3

  Mutta tosiaan, äitiyden alkujuurille palaten. Raskaus oli mulle kyllä todella ihanaa aikaa, rakastin yli kaiken sitä ihanaa pallomasua, potkuja (myös niitä kipeitä osaa jälkikäteen kaivata), sitä että ihmiset huomioivat, ovat kohteliaampia, antavat istumapaikan, eikä tarvinnut suojatielläkään ikuisuutta odotella, milloinka yli pääsis, vaikka kävelyoikeus olisi muutenkin ollut. Raskaudessa en kokenut minkäänlaista pahoinvointia, en väsymystä, oikein unelmaraskaus siis. Issias tosin reistaili välillä aika pahasti, että ei aina sängystä oikein päässyt, mutta sekin helpotti onneksi tytön syntyessä. Muuten terveyden tai raskauden kanssa ei ollut ongelmia. Ainut, että Lara kasvoi mahassa jo suht pienikokoisena, joten loppuraskaudessa kävin ultrassa tiuhaan tahtiin, lähes viikottain. Aina todettiin, että kaikki hyvin, "Tyyppi" on vain pienikokoinen, mutta kasvaa omia käyriään. Monet kätilötkin totesivat että no pienihän se on äitikin(159kg/42kg), että eipä sieltä jättiläisvauvaa voisi odottaakkaan. Erittäin vilkkaaksi totesivat jo ensimmäisissä ultrissa. 

  

Ihunan puhdas peili

  19 vuotis syntymäpäivänäni perjantai 8.6 oli taas kontrolliultra. Laskettu aika oli kahden päivän päästä ja elettiin jänniä aikoja. Menin normaalisti ultraan, josta sanottiin taas kerran, että kaikki on hyvin, mutta eiköhän laiteta sinulle käynnistusaikaa ja heti välittömästi synnytyssaliin supistusrasitustesteihin. Tämä tuli "hiukan" shokkina, sillä sanottiin että voi tietty olla että lapsi lähtee siitä syntymään, eikä mulla tietenkään ollut mitään sairaalakassia mukana, saatikka henkisesti valmistautunut koitokseen. Kuutisen tuntia salissa löhöilinkin tippa kädessä, josta sitten päästettiinkin takaisin kotiin, mutta käskettiin olevan varovainen, koska supistuksia lääkkeellisesti annettu, niin synnytys voi lähteä hyvinkin helposti käytiin. Mikäli ei lähde, niin kahden päivän päästä sunnuntaina tulisi aamulla tulla osastolle käynnistykseen, josta ei enään päästettäisi pois ilman vauvaa. 

Sairaalan pihassa laskettuna päivänä

  Sairaalaan päästyäni, pääsin huoneeseen, joka oli vain käynnistyspotilaille. Aikani odotellessa aloitimmekin lääkkeellisen käynnistyksen. Cytotec vai mikälie suun kautta otettavaa lääkettä annettiin muistaakseni 3-4 kertaa päivässä supistuksia käynnistääkseen ja jokaisen lääkkeen jälkeen maattiinkin tovi piuhoissa käyrillä. Ei tosiaan ollut mun juttu, ekaa kertaa sairaalassa ja suurimman osan sai viettää sängyssä ja vielä samalla kyljellä. Dear lord, onneks älypuhelimet ja läppärit on keksitty. Silloin mulla kävi ekan kerran mielessä alkaa kirjoittaa blogia ja kyllä on jälkikäteen harmittanut kun en silloin alottanut. Olisi ollu varmaan aika äkästä tekstiä kun siellä supistuksissaan sängyssä makoili. 

Rantautunut valas! feat Muumilimu <3

   Joka aamu osastolla oli lääkärin tarkastus, tsekattiin tilanne ja joka päivä sain kuulla saman veisun "Mitään ei ole tapahtunut eikä edistynyt, lisää lääkitystä". Jo ensimmäisenä päivänä kyselin, että missä vaiheessa leikataan, mikäli ei lähde käyntiin. Itse salaa toivoin leikkausta jo raskausaikana, sillä pelkäsin yli kaiken, että vauva ei mahdu tulemaan pienikokoisuuteni vuoksi ja kokoajan oli todella paha kutina synnytyksestä jo raskaana. Lantiota ei mitattu raskausaikana vaikka pyysin, lähettivät synnytyspelkopolille, koska luulivat vain että pelottaa muutenvain. Mutta tosiaan, olin jo hyvin kypsä käynnistelyyn, sanotaan että siinä 5. päivänä itkien ja kipeänä, supistuksia alle 5 minuuttiin 5 päivää saaneena anelin, että eikö voitaisi lopettaa, en kohta enään jaksa synnyttää, olen poikki ja vihainen. Muutaman kertaa olin joutunut synnytyssaliin tehotarkkailuun, sillä käyrillä oli näkynyt laskuja vauvan sykkeessä ja asia pelottikin todella paljon. Pariksi tunniksi saliin tarkkailuun ja taas takasin. Mä olin niin valmis! Pääsinkin jossain vaiheessa yhden vai kahden yön "lomille" kotia, mutta päivittäin kävin sairaalalla käyrillä pyörähtämässä. Takaisin sairaalaan tullessa tottakai lääkitystä jatkettiin. Supistukset yltyivät osastolla todella kovaksi ja kätilöt ehdottivat jo kipulääkitystä. Ärähdin vihaisesti että panadolin voin ottaa. Toivat kaksi lääkettä ja siitä toisesta tuli ihmeen hyvin uni, ties mitä oli. Seuraavana aamuna lääkärintarkastuksessa olin kovin toiveikas, sillä ilta ja yö oli supistellut niin kipeästi, että taatusti on jotain tapahtunut. Mutta EI. En enää osannut kuin itkeä siitä turhautumisesta. Takaisin osastolle ja niitä pirun lääkkeitä, joista jo jossain vaiheessa kieltäydyin ja alkoi kiukuttaa ja sillointällöin tulevat sykkeenlaskut vauvan käyrissä pelottivat. Taisi olla 10. käynnistyspäivä menossa. Loppujenlopuksi suostuinkin jatkamaan lääkitystä ja sykkeet tipahtivat taas aika kovinkin. Pääsin taas kerran saliin, mutta tällä kertaan pääsin kunnolla tippaan ja tujut aineet käyttöön. Sillon pystyi sanoa että nyt on synnytyskäynnissä ja paikat alkoivatkin aukeamaan. Illalla olin niin kipeä että kätilöt ehdottivat epiduraalia, kieltäydyin mutta uskalsin sen sitten ottaa. Hyvä niin, koska ikinä ei ole ollut niiiin hyvä olo! Huh haluan kotiakkin semmosta! Mutta tosiaan, paikatkin oli jo aukeemassa, eli näytti siltä että aamulla viimeistään alkaa viimeinen koitos.. Ja niin se tosiaan alkoikin. Aamulla melkolailla herätyksen jälkeen alkoi elämäni pahimmat kauhunhetket. Olin kokoajan monitoreissa kiinni, joilla tsekkailtiin vauvan sykkeitä 24/7. Vauvan sydänääniin ei enään tullut pientä notkahdusta, nyt ne romahtivat lähes nolliin, eikä meinannut nousta. Kätilö juoksi käytävälle huutamaan apua ja osaston lääkäri lompsi paikalle kädet taskussa että "Mikä täällä on muka hätänä, äidin sykkeet ne varmaan on". Itse en tosiaan tilanteista paljoa muista, mutta äitini oli huoneessa kokoajan, ja kertonut jälkikäteen. Kätilö oli aivan paniikissa ja he koittivat saada sykkeitä kuuluviin, mutta ei löytynyt. Lääkäri ehdotti imukuppia, mutta olin vain 6senttiä auki, kun pitäisi olla 8senttiä. Sitten juostiinkin ja oikeasti lujaa, muistaakseni 3 kätilöä lähti juoksuttamaan sängyssä leikkaussaliin ja muistan vaan huutaneeni hysteerisesti että onko vauva elossa ja kukaan ei sanonut mitään, koska eivät itsekkään olleet varmoja. 2minuuttia siitä kun lähdimme synnytyssalista, oli tyttö jo pihalla. Ei niillä tosiaan leikkaussalissa kauaa nokka tuhise kun sille päälle sattuvat, muistan että sen verran kerkesin leikkaussalissa huutaa että "EI PYSTYYYYN..." (ilmeisesti leikkaushaavaa tarkoittanut) kun olin jo unessa. 

  Herään hyvin tokkuraisena, jollain tapaa kovinkin euforisissa tunnelmissa, johtuen tietty hyvin rajusta lääkityksestä. Katsoin ympärille ja olin aivan tuntemattomassa paikkaa, kunnes nuori, hirveen mukavan olonen miestyyppi tuli onnittelemaan terveestä tyttölapsesta ja ilmoitti olevamme heräämössä. Olin vieläkin ihan pihalla että mitä oli tapahtunut, mutta tosin semmosessa kunnossa että turha oli edes yrittää olettaa että muistaisin, ymmärtäisin  tai käsittäisin. Heräämöön en saanut vielä tyttöä ja luonnollisesti en malttanut odottaa että näkisin masuasukkini tällä puolen maailmaa. 

  Muutaman tunnin päästä pääsin osastolle, ihan omaan pikku yksiöön, jonne synnytyssalissa ja leikkauksessa ollut kätilö tuli tapaamaan ja kertomaan pahoitellen tapahtumista. Lääkäri kävi myös, mutta vaikutti hyvin ylimieliseltä ja jos olisi voima riittänyt, niin olisin varmaan motannut. Selvisi, että jatkuvat sykkeenlaskut ja lopulta sykkeiden romahtaminen johtui siitä, kun Laralla oli ollut kaulan, vatsan ja käden ympärillä napanuora, joka häntä kuristi. Kätilön ja lääkäreiden mukaan vauva olisi kuollut välittömästi, mikäli alakautta olisin synnyttänyt, saatikka imukupilla. Pahoittelivat, että olisi alunperinkin pitänyt leikata, niinkun olin toivonut. 

  Niin se vaan ihmiskeho tietää, milloinka on joku hätänä, niinkuin nyt, pelkäsin koko raskauden synnytystä ja että jotain pahaa kävisi ja 2 sentistä tai minuutista oli kiinni lapseni elämä. Tulin siihen tulokseen, että tästä syystä ei alkanut paikat avautumaan tai synnytys lähteä käyntiin kirveelläkään. Everything happens for a reason. Siitä lähtien oon siihen uskonut tosi vahvasti ja vaikka kliseinen teksti onkin, niin haluan sen vielä tatuointina muistutuksena tuosta kokemuksesta. Toki vatsaani komistaa jo suhteellisen iso, PYSTYYN leikattu sektiohaava häpyluusta napaan. Nyt osaan jo asian kanssa elää, mutta ensimmäiset pari viikkoa en pystynyt vilkaisemaankaan alaspäin, koska iso, hutiloiden tehty haava muistutti kaikesta. 

  Kokemus ei välttämättä kuulosta kovin traumaattiselta, mutta siitä on jo yli vuosi ja nään asiasta vieläkin painajaisia, vieläkin saatan pillahtaa itkuun ajatellessa sitä ja jatkoa siitä. Olin niin katkeroitunut ja kipeä leikkauksen jäliltä, että kiintymyssuhdetta Laraan ei tullut välittömästi, vaan olen joutunut tekemään ihan älyttömästi töitä, että löytäisin sen niin paljon puhutun "äidinvaiston" ja "äidinrakkauden". Asiasta usein vaijetaan ja monia asia nolottaa ja hävettää todella paljon, mutta ei kaikilla tule heti lapsen syliin saadessa sitä uskomatonta rakkausryöppy diipadaapaa. Osastolla en pystynyt kovinkaan paljoa lasta hoitaa, koska jouduin soittaa kelloa jo että joku auttaisi kääntämään kylkeä. Kotia päästessä kävelin vielä 90 asteen kulmassa, eikä musta kauheasti ollut yksin toimimaan lapsen kanssa siinä kunnossa, joten äiti oli ensimmäiset viikot auttamassa siihen asti että hieman paranisin.

 

Ensikosketus Lara aka "Tyyppiin" <3

  Tarinaa tuli taas paljon, toivottavasti edes joku teistä jaksoi lukea tänne asti. Haluan muistuttaa kaikkia, etenkin äiti-ihmisiä että ei pidä olla liian itsekriittinen, kaikilla on heikkoutensa ja puutteensa ja usein ajattelevat olevansa ainut siinä tilanteessa ja paskin mahollinen äiti. Oikeasti samojen asioiden kanssa taistelee moni muukin, esimerkiksi äiti-lapsi suhteen luominen lapseen synnytyksen jälkeen. Se on luultua yleisempää, vaikka kaikki tätä kokeneet syyllistävät ja ruoskivat itseään, että miten hirveä äiti onkaan, koska äidinrakkaus ei tullut sillä sekunnilla. Ehei. Et ole yhtään sen huonompi äiti siitä syystä.

Vähän taustoja

  Tosiaan joo, olisi ihan hyvä varmasti kertoa vähän enemmän itsestäni ja Larasta, sekä meidän perheen perusarjesta. Olen siis Laran ainoa vanhempi, täysin yksinhuoltajana raskaudesta asti ollut. Moni on tätä ratkaisuani ihmetellyt ja kyseenalaistanut jaksamista jo raskausaikana. Myönnän, että kova pähkäily oli plussan jälkeen, että mitäs nyt. Aika aborttiinkin jo oli, niin paljon ulkoista painostusta sain osakseni. Raahauduin jopa paikan päälle, hysteerisesti itkien. Kiitän luojaani, että siellä oli hyvin ymmärtäväiset työntekijät, jotka huomasivat, että tätä en oikeasti halunnut ja abortin olisin tehnyt painostuksen takia. Loppupeleissä kun tein päätöksen Laran pitää, putosi kivi sydämmeltä ja tiesin heti tehneeni oikean päätöksen.
  Alusta asti kun yksinäisyyteen asennoituu ja tottuu, ei edes koe että olisi jotenkin "erilainen" tilanne tai perhe. Laran isä on kyllä tietoinen isyydestään, mutta hän ei halua olla tekemisissä ja se on mulle ihan fine. Itseasiassa parempikin näin, ei menisi jatkuvaksi tappeluksi ja pettymykseksi, koska tiedän että tapauksesta ei isäksi olisi. Raskausaikana sitä tunsi kieltämättä yksinäisyyttä, mikä tietenkin helpotti Laran synnyttyä. Nyt meidän pienen perheen arki on niin rutinoitunut, että en tosiaan osaisi kuvitella elämäämme miestä. Iltaisin kun Laran saan nukkumaan, niin silloin iskee se yksinäisyys ja ajatukset, että mitä se olisi, jos se mies perheeseen kuuluisikin? Eihän sekään ole poissuljettua, että jonkun hyvän miehen vielä löydän, jonka kanssa lähteä rakentamaan yhteistä arkea ja perhettä, Laralle pikkuveljeä ja omakotitaloa lähiöstä.
  Nyt Lara on jo vuoden ja pari kuukautta päälle, ei siis mikään vauva enään, itse olen aloittanut koulun Jyväskylän aikuisopistossa, hierojan paperit olisi sieltä tavoitteena saada. Asumme toistaiseksi vielä Jyväskylän keskustassa pienessä citykaksiossa, mutta haaveena olisi saada kolmio ja näinollen molemmille omat huoneet. Itseasiassa olisikin tuossa yksi tiedossa, mutta siitäpä ilmoittelen enemmän, kun lisää selviää. ;)   Arkemme on välillä yhtä karnevaalia, mutta välillä tuntuu että aika pysähtyy ja junnaa paikallaan, eikä mitään tekemistä. Olenkin koittanut hommata arkeen vähän lisäaktiviteettia tankotanssin kautta, samalla saaden hieman sitä paljon kaipaamaani omaa aikaa. Laran kanssa olemme myös alkaneet aktiivisesti käymään äiti-lapsi miiteissä, joista sovimme viikottain perustamassani Äitylit Jyväskylä facebook ryhmässä. Tosi kiva näin nuorena äitinä saada vertaistukea ja sitä mammaseuraa ja usean miitissä tutustuman äidin kanssa tullut tapailtua ihan muutenvaankin miittejen ulkopuolella. Tosiaan tuntuu että omat, entiset kaverit kaikkosivat raskausaikana, osa siitä syystä, että oli ilmeisesti vaikea sulattaa minun tulevaa äitiyttä, osa siitä syystä että kuvittelevat että elämä loppuu kun lapsi syntyy, eikä edes kannata pyytää enään esimerkiksi kahville, saatikka baariin.

Edelleenkin otan ilomielin vastaan risuja ja ruusuja blogin ulkomuodosta, nimestä ja sisällöstä. Tosiaan tuntuu että tämä on vasta raakaversio, jota kehittelen sitä mukaan, kun lukijoita, ideoita ja kokemusta alkaa tästä kirjoittamisesta tulemaan. Myös aiheita ja kysymyksiä otan vastaan ja ideoita, joista kirjoitella jatkossa :)

Masu <3

No kokeillaas nytten!

Pitkäaikaisena haaveena on ollut aloittaa blogin pitäminen, vaikakkin tuntuu, ettei meidän elämä nyt niiiiiin mielenkiintoista, hektistä ja mielenkiintoista ole sisällöltään. Terapiakeinona tosin varmasti oiva ja lupa tilittää ärsyttävistä asioista, mutta myös hehkuttaa kivoja juttuja. Tosiaan tämän blogin tein jo vuosi sitten ja jätin siihen, nimi ja ulkoasu jäi nyt tämmöiseksi, mutta otan kehitysideoita ulkoasuun, blogin nimeen ja sisältöön vastaan hyvinkin avoimin mielin. Onko joku aihepiiri mistä haluaisit minun postaavan? Ja kysymys-vastaus postauksiakin laitan mikälisikäli näitä alkaa tulemaan! Toivottavasti kertyy lukijoita, jotta iskee lisämotivaatiota alkaa kirjoittamaan aktiivisesti. :)

Ps. Kävin tänään kolmatta kertaa tankotanssimassa! On se vaan niin kivaa, varsinkin kun nyt sai kaksi mammakaveria vielä mukaankin, niin ei ollut ihan niin yksinäinen olokaan ja jatkossa mennään taatusti vielä! Itselläni kun tosiaan puolen vuoden jäsenyys sinne nyt on, niin pakkohan se. ;)